Ohjauksesta, röntgenkatseesta ja ihmisyydestä    

Pieni huone oli täynnä ihmisiä ja asiakkaan ympärillä moniammatillinen tiimi. Tilannetta luotsasi asiakkaan ohjauksesta vastaava ohjaaja. Asiakas pälyili epävarmana ja hermostuneena ympärilleen.


Minä odotin freesinä sosinomintaimena keskustelun puhkeamista kukkaan. Yhtäkkiä tilanne otti kuitenkin kummallisen käänteen: Asiakas ei osannut vastata hänelle esitettyyn kysymykseen. Tilannetta luotsaava ohjaaja alkoi vaatia laskemalla viidestä alaspäin, että päätöksiä olisi synnyttävä. Tunsin jauhojen nousevan suuhuni. Mitä tapahtuu? Saanko puuttua tähän? Kaikki istuvat hiljaa ja toivovat olevansa muualla. 

Ällistyksekseni ohjaaja alkoi laskea: ”Viisi… neljä…kolme…” Asiakas hätääntyi. Koko huone hätääntyi. Yhteinen elekieli liikehti levottomasti kuin alkava joukkohermoromahdus. Ehdin älähtää hädissäni ennen ykköstä, että jospa minä juttelen vielä asiakkaan kanssa ja ilmoitan sitten mihin ollaan päädytty.  

 Toinen kohtaus, sekin menneisyydestä. Sali oli täynnä ihmisiä. Tilaisuuden vetäjä puhui asiakkaan kohtaamisesta. Kun tultiin viimeisille minuuteille, vetäjä kysyi mitä kullekin jäi mieleen tästä päivästä viemiseksi omaan asiakastyöhön. Tuttu suomalainen hiljaisuus. Sitten parin istuimen päässä minusta ilmoille kajahti: ”Minä tunnistan ne jo ovelta!” Äänessä on lataus turhautuneisuutta ja kireyttä. Henkilö jatkoi: ”Jokainen täällä olija tietää jo miten pitää asiakkaan kanssa toimia. Olen tehnyt näitä (ohjaus) hommia niin kauan, että tunnistan ne jo ovelta.” 

Istuin tutut jauhot suussa enkä saanut muodostettua järkeviä lauseita. Olkoonkin, että sanojan turhautuminen kohdistui ehkä koulutukseen – olin silti äärimmäisen eri mieltä siitä, voiko ihmisen määritellä oviaukkoon. Sain tiristettyä itsestäni hieman paheksuvan katseen, mutta suomalaisesti kilttinä ihmisenä en saanut vietyä asiaa sen pidemmälle. Huomasin kauhukseni, että ilmoille kajautettu lause oli sen tyyppinen isku väsyneeseen, kollektiiviseen palleaan, ettei kukaan saanut sanottua enää mitään. 

Olen sittemmin taapertanut sosiaalialan taivalta vuosia. Olen ollut mukana vuorovaikutusrikkaissa tapaamissa. Olen ällistellyt työntekijöiden tapaa löytää ratkaisuja. Olen ihastellut ilmiömäistä tapaa jututtaa, rönsyillä ja silti pysyä asiassa. Miksi sitten otan esimerkeiksi ne tilanteet missä tipahdin jauhot suussa sanattomaksi? 

Koska haluan osoittaa johonkin inhimilliseen. Otetaan avuksi filosofit. Levinas sanoo, että toinen on aina enemmän kuin voimme käsittää, Kierekgaard toteaa, että toista pitää kuunnella ja ihmetellä ymmärtääkseen, Sartren mukaan ihminen on täynnä kertomuksia. Ja mitä toisen kohtaamiseen tulee, entäpä kaiken ytimessä sijaitseva (olkoonkin uskonnollinen tai filosofinen) sääntö: Tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. 

Olen työskennellyt puheeksioton ja ohjauksen menetelmän, Kompassin, kanssa jo monta vuotta. Väittäisin, että Kompassin ja kaltaistensa menetelmien takana piilee tietynlainen humaani opetus: Kohdataksemme toiset ihmiset ainutlaatuisina, meidän on annettava uudenlaisia mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja ennen kaikkea, opeteltava kuuntelemaan. Ja jotta voimme kuulla, meidän on annettava toiselle mahdollisuus olla edessämme sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin oletamme olevan. 

Voimme käyttää työmme tuomaa kokemusta ja koulutustamme hyödyksi siinä kun kohtaamme asiakkaan - mutta me emme voi, emmekä saa, laittaa toisiamme ennalta määrättyihin muotteihin. Ammatillisuus ja pitkä työhistoria eivät avaa meille automaattisesti röntgenkatsetta toisen sisimpään (ei edes omaamme). Eikä mikään oikeuta meitä kohtelemaan toista huonosti. 

Ammatissa, ohjattavana, ohjaajana, kansalaisena ja ihmisenä, olemme kaikki yksilöitä, tarinoita joita ihmetellä ja kuulla. Ohjaustyö ja kanssakäyminen on parhaimmillaan rinnalla kulkemista, toisen kanssa ymmällään olemista, ratkaisujen etsimistä yhdessä ja kumppanuudessa. 

Taru Arnkil
erityisasiantuntija, Kompassi-menetelmä
Hyvinvointi ja sote